Pertti Näränen:
"Sarasvuo ja Rantalainen - täydellistä miehekkyyttä"

Julkaistu teoksessa Naisen naamio, miehen maski: katse ja sukupuoli mediakuvassa. Toim. Marianna Laiho & Iiris Ruoho. Hki: Kansan sivistystyön liitto, 1996. Sivut 126-146. Uusintajulkaisuna teoksessa Kanavat auki, toim. Anu Koivunen ja Veijo Hietala, Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus 1997.

Hyvät pahat ja rumat (HPR) on nuoren sukupolven moniaineksinen keskusteluohjelma. Sen merkitystä suomalaisen tv-kulttuurin uudistajana ja uutena esikuvana on vaikea yliarvioida. Harmaan, asiallisen ja keski-ikäisen suomalaisen tv-ohjelmiston joukossa HPR on vaikuttanut nuorekkaalta, kaupunkilaiselta ja radikaalilta.

Tässä artikkelissa sivuutan monia HPR:n kiinnostavia piirteitä, koska keskityn tutkimaan sitä miesohjelmana. Tutkin sitä tapaa, jolla HPR rakentuu miehisen puhekulttuurin varaan ja hyödyntää erilaisia maskuliinisuuden ideaalimalleja. Ensin on kuitenkin syytä kartoittaa tämän kaltaisen "miestutkimuksen" taustoja.

Ennen 1970-lukua ei mediatutkimuksen perinteessä sukupuolisuus ole ollut kiinnostava kysymys muulloin kuin sen ilmetessä "poikkeavana" käyttäytymisenä. Vasta feministinen tutkimus avasi silmät havaitsemaan ongelmia myös ja nimenomaan "normaalissa" sukupuolten roolijaossa. Maskuliinisuuden tutkimus, joka Suomessa on noussut esiin lähinnä vasta 1990-luvulla1, jakaa monia feministisen tutkimuksen lähtökohtia, esimerkiksi pyrkimyksen ahdistaviksi koettujen roolirajojen rikkomiseen. Feministiselle tutkimukselle maskuliinisuus on kuitenkin usein näyttäytynyt hieman monoliittisena vallan lähteenä, koska pääasiana on ollut elintilan luominen naisille ja erilaisille naiseuksille. Miestutkimukselle onkin tullut tyypilliseksi korostaa sitä, että kaikki maskuliinisuuden muodot eivät ole samanlaisia eikä kaikilla miehillä ole samanlaista asemaa2. Itsekin kannatan tätä näkökulmaa, mutta yritän samalla varoa hävittämästä näköpiiristä "miehisen ylivallan" olemassaoloa.



HPR on vahvojen miesten peli

Vuonna 1992 aloittanut HPR nousi suuren yleisön suosioon kevätkaudella 1993, jolloin ohjelmapaikka siirtyi lauantain iltapäivästä torstai-iltaan. Siitä alkaen ja kevääseen 1995 asti juontajina toimi parivaljakko Jari Sarasvuo ja Simo Rantalainen. Ohjelman alkuvuosina edellä mainittujen rinnalla nähtiin myös kaksi eri naistoimittajaa. Heidän asemansa HPR-ilmiön kehityksessä on kuitenkin jäänyt lyhyeksi ja ohueksi.

HPR:n peruskonsepti on yksinkertainen ja haastava: mainosten jaksottama reilun tunnin pituinen suora lähetys täytetään lähes kokonaan puheella ja ilman nauhoitettuja osuuksia. Tämän kaltainen ohjelma elää tai kaatuu juontajiensa esiintymisen ja karisman varassa.

Vaikka HPR:n käsittelemät aiheet ovat usein kulttuurin, politiikan ja urheilun ajankohtaisten ilmiöiden piiristä, ei HPR ole puhdas asiaohjelma. Ehkä sitä voisi nimittää asiaviihteeksi. Ohjelman Internet-sivuilla sitä luonnehditaan "viihde- ja vierailuohjelmaksi" (http://www.broadcasters.fi/hpr/hpr.html).

Kahden nuoren miesjuontajan yhdistelmä on harvinainen lähtökohta keskusteluohjelmalle, joita Suomessa yleensä vetää yksi isäntä tai emäntä avustajien pysytellessä taustalla. Ajankohtaismakasiinit käyttävät usein mies- ja naisjuontajaa rinnakkain. Estradiviihdettä puolestaan isännöi vanhempi herra mahdollisesti nuoremman naisen tukemana.

Sarasvuo ja Rantalainen ovat kuitenkin edustaneet keskenään melko erilaisia mies- ja toimittajahahmoja. Kun Sarasvuo on edustanut kriittistä poliittista toimittajaa ja yläluokkaisen älyllistä väittelijää, yhdistyy Rantalaisessa rento urheilutoimittaja ja näsäviisas rääväsuu. Roolijako on jatkunut Pauli Aalto-Setälän kaudella; hän on täyttänyt Sarasvuon paikan pienin muutoksin.

Sarasvuo ja Rantalainen nousivat tv-tähdiksi HPR:n kautta. Rantalainen tosin oli herättänyt katsojien huomiota jo MTV:n urheilutoimituksessa -- yhtä paljon sujuvan ilmaisunsa kuin toimituksen konservatiivista linjaa järkyttäneen henkselimuotinsa ansiosta. Sen sijaan Sarasvuon esiintymistä Kymmenen uutisten kesätoimittajana tuskin monikaan muistaa. Tähtiroolinsa Sarasvuo ja Rantalainen loivat omassa ohjelmassaan ja omilla ansioillaan -- ennen kaikkea suomalaisittain harvinaisella itsevarmuudella sekä tv-puheen sopivaisuuden sääntöjen rohkealla ylittämisellä.

Kiinnostava ilmiö on, että samaa tahtia miesjuontajien tähteyden kanssa koko ohjelman profiili kehittyi systemaattisesti mieskeskeisemmäksi. Naisten osuus haastateltavina väheni alkuvuosien jälkeen, ja heidän roolinsa kokonaisuudessa jäi samalla entistä kapeammaksi.

Erityisesti kevätkaudella 1995 ohjelman naisvieraat olivat paria poikkeusta lukuunottamatta malleja, laulajia, tanssijoita tai muuta silmänruokaa. Kansanedustaja Hannele Luukkainen käväisi lähetyksessä, mutta ei poliitikkona, vaan alastomana mielenosoittajana hokemassa viestiään: "Mieluummin alasti kuin turkki päällä". Jo sitä ennen ohjelma oli vakiinnuttanut asemansa politiikan, urheilun ja talouselämän miesten keskeisenä julkisen näyttäytymisen ja meritoitumisen foorumina. Viimeistään presidentti Martti Ahtisaaren, Paavo Lipposen ja Esko Ahon vierailut nostivat HPR:n viihteellisenä asiaohjelmana aikamiesten sarjaan.

HPR on siis keskittynyt esittelemään miesten maailmaa ja sen ihanteita, miessankareita ja miehistä kaveruutta. Kuitenkin ohjelman katsojista yli puolet on ollut naisia. Näyttää siltä, että kulttuurissamme miesohjelmat hyväksytään yli sukupuolirajan.

Uutisten sisältöjä alkuvuonna 1995 tutkinut Yleisradion tasa-arvoprojekti on todennut että miesten sanat ja kuvat hallitsevat edelleen uutislähetyksiä. Tv-uutisisten raporteissa näkyvistä tai kuuluvista hahmoista kaikkiaan 78 % oli miehiä. Enimmillään naistoimijoita oli mm. kulutukseen, asumiseen ja koulutukseen liittyvien aiheiden yhteydessä, mutta silloinkin vain 38 prosenttia3.

Ajankohtaisohjelmien joukosta HPR:n mieskeskeisyys ei siis pistä silmään. Ihmetellä sopii, miksi naisten on helppoa hyväksyä miesten rooli tv-ruudun valtiaina -- vai liekö kyse pelkästä tottumuksesta? Mahdollisesti HPR:n suosiota naisten keskuudessa on lisännyt se, että harvoja naisvieraita on yleensä kohdeltu lähetysten "kuningattarina" ja avoimen flirtin kohteina. Keskeisempää lienee se, että tv-ohjelmia katsotaan monista erilaisista näkökulmista käsin. Monille katsojille HPR:n nuorekkuus ja rentous on pääasia, ei sukupuoli. Esimerkiksi Kata Kärkkäinen on todennut, että HPR:ää on hauska katsella, kun juontajat osaavat asiansa eikä heidän puolestaan tarvitse jännittää4. Sekin on mahdollista, että miehinen HPR on antanut naiskatsojille runsaasti ärsytyksen aiheita -- ja ärsyttävyys puolestaan on iso osa television viehätystä, vaikkei tutkimus tämän kaltaista katsojasuhdetta yleensä ole osannut etsiä.

City-lehden haastattelussa syksyllä 1995 Sarasvuo väitti, että HPR-ohjelmaan etsittiin naisia "täikamman kanssa", mutta kyllin karismaattisia oli vaikea löytää. Samalla hän kuitenkin diplomaattisesti arveli, että havaintokyvyssäkin saattoi olla vikaa.5



Kahden maskuliinisuuden miehekkyys

HPR:n "miehekkyyttä" voidaan kartoittaa eri reittejä pitkin. Ohjelman nimi ja tunnusmusiikki viittaavat Sergio Leonen ohjaamaan väkivaltaiseen westerniin vuodelta 1970. Yhtä lailla "miehiseen kovapintaisuuteen" voi tunnelmia johtaa Minna Santakarin käsialaa oleva jyrkkiä varjoja ja graafisia kulmia rakentava studiolavastus. Keskeisimmät miehekkyyden ainekset rakentuvat kuitenkin juontajien puheen ja esiintymisen kokonaisuudessa heidän keskustellessaan toistensa, vieraittensa ja katsojien kanssa.

Ohjelman perusvoimana on juontajien kommunikointi toistensa kanssa. Studiossa vallitsee poikamaisen rento ilmapiiri jo ennen vieraiden saapumista. Ohjelman rentous on rakentunut vitsailusta ja enemmän tai vähemmän piilotetusta ilkeilystä, joka yleensä säilyy juontajien välisenä. Vieraisiin kohdistuva ilkeily oli ohjelman varhaisina vuosina lähes yleistä, mutta on sittemmin käynyt harvinaiseksi -- oletettavasti siksi, että vieraiden halua saapua ohjelmaan ei haluta vähentää.

Toimittajien keskinäiselle kisailulle on tarjonnut aineksia Rantalaisen ja Sarasvuon erilaisuus miestyyppeinä.

Vaikka Rantalainen on lääkärin poika ja siistin sisätyön tekijä, hän on koonnut rooliinsa ja habitukseensa runsain mitoin työväenluokkaisen miehen piirteitä. Rantalainen viljelee rahvaanomaisia ilmaisuja. Hän harrastaa kamppailulajeja ja pukeutuu ylävartaloa korostaviin urheilullisiin vaatteisiin. Hänen käsivarsissaan on tatuointeja ja kaulalla miehekkään mauton ketju.

Rantalainen on tehnyt omasta ruumiistaan yhden HPR:n sivunäyttämöistä osallistumalla erilaisiin kivuliaisiin performansseihin. Suorassa lähetyksessä on nähty Rantalainen mm. hammaslääkärin käsittelyssä, vatsatähystyksessä ja akupunktiossa. Näiden ruumiin spektaakkelien funktio on tietysti ensi sijassa kiinnostaa katsojaa, mutta ne myös vahvistavat Rantalaisen imagoa kipua kestävänä tosimiehenä. Kivunsiedolla Rantalainen dokumentoi miessankaruutensa laadun todelliseksi. Samaan tapaan toimintaelokuvissa miessankari joutuu säännönmukaisesti ensin alistumaan kärsimykseen, voidakseen kirkastua oikeaksi sankariksi.6

Sarasvuo puolestaan on suosinut pukuja, solmioneulaa ja muita ylemmän keskiluokan vaateparsia. Hänen julkiseen kuvaansa kuuluu yrittäjyys, jota hän on tuonut esiin sekä ohjelmassa että sen ulkopuolisessa mediajulkisuudessa. Hänen geelillä käsitellyt hiuksensa yhdessä parrassängen kanssa tunnetaan juppiuden tunnusmerkkeinä.

HPR:n työnjaossa Sarasvuo on yleensä huolehtinut politiikan ja talouden alan vieraista sekä vakavista aiheista. Rantalainen onkin kokenut olleensa ohjelmassa lähes "pellen" roolissa7. Mutta samalla kun Sarasvuo on edustanut kovan linjan asiatoimittajaa ja tiukkaa haastattelijaa, hänessä on voinut nähdä aineksia myös "uusmiehestä", joka on kontaktissa "pehmeään puoleensa". Ohjelmassa ja sen ulkopuolella Sarasvuo on tuonut esiin kasvissyöntiään ja meditointiaan. Sarasvuo on toiminut hyväntekeväisyyden parissa ja hänessä on urbaania herrasmiesmäisyyttä. Lukuisista naistenlehtien haastettaluista päätellen Sarasvuon juontajaimago näyttikin muodostuneen naisille mieleiseksi.

HPR:ssä Rantalainen ja Sarasvuo ovat sekä toimineet yhdessä että kilpailleet. Molempien maskuliinisuus on kilpailussa vain tervävöitynyt. Itse asiassa työväenluokan ruumiillinen sankari ja yläluokan järjen sankari ovat täydentäneet toistensa maskuliinisuuksia. Rantalainen ja Sarasvuo ovat rakentaan HPR:n kokonaisimagoon eräänlaista "täydellistä miehekkyyttä", jossa yleissivistys ja gentlemanismi yhdistyvät villimiehen aggressiivisuuteen.

Sarasvuon ja Rantalaisen miehinen kilpailu kiteytyi heidän nyrkkeilyottelussaan, joka tietenkin televisioitiin (12.5.94). Sarasvuon sisukas vastus nyrkkeilyä harrastaneelle Rantalaiselle näytti luovan heidän välilleen entistä lujemman keskinäisen kunnioituksen, koska seuraavan kauden ohjelmissa juontajien suhde kävi ystävällisemmäksi. Juontajat saattoivat nyt jopa taputtaa toisiaan hellästi olalle. Samaan tapaan Hollywoodin toimintaelokuvissa rohkeuden ja kestävyyden todistaminen antaa hieman uutta liikkumavaraa miesankarin maskuliiniselle roolille ja sallii myös miesten väliset hellyyden osoitukset.

Pauli Aalto-Setälä on jatkanut Sarasvuon roolia kohteliaan terävänä "järjen miehenä", vaikkakin hieman uusin painotuksin. Politiikan ja talouden sijaan Aalto-Setälä tuo esiin kulttuuria ja kansainvälisiä kysymyksiä. Ohjelma on näin tehnyt lievän myönnytyksen parhaan katseluajan (prime time) journalismin tonteille. Aalto-Setälän ja Rantalaisen suhde ei näytä saavan yhtä voimakkaita jännitteitä kuin aikaisemman juontajaparin kesken syntyi, mutta perusasetelma on saman suuntainen.

Tästä kuviosta puuttuu vielä HPR:n "näkymätön toimittaja" eli tuottaja Juha Tynkkynen. Tynkkysen päällikköasema tuodaan HPR:ssä avoimesti esiin. Juontajien kuulokkeisiin tuleva Tynkkysen "voice over" edustaa "yläkerran ääntä", korkeimman tason miehistä valtaa. Juontajat ylläpitävät Tynkkysen auktoriteettia mainitsemalla usein, miten "Tynkkynen huutaa korvaan". Suhtautuminen auktoriteettiin noudattelee mieskulttuurin tapoja: johtajaa totellaan, mutta samalla hänen roolilleen vitsaillaan. Sanailu tuottajan kanssa palvelee samalla autenttisuuden rakentamista: lähetyksen spontaanius käy hyvin ilmi.



Haastateltavina suurmiehiä ja kavereita

Juontajien keskustelu lukuisten vieraiden kanssa vie isoimman osan HPR:n ohjelma-ajasta. Lisäksi lähes jokaiseen lähetykseen kuuluu "yllätyspuhelu". Ilta-aikaan tehtävä puhelinhaastattelu (vaikka siitä olisikin sovittu etukäteen) korostaa toimittajien rohkeutta lähestyä "ketä tahansa". Vieraat eivät kuitenkaan ole koskaan ketä tahansa vaan yllättävän monia heistä tuodaan ruutuun kavereina. Simo Rantalaisen urheilijavieraiden ohella kavereihin kuuluu taiteilijoita sekä talouselämän miehiä. HPR tuokin toisinaan mieleen kaverusten klubin, kun haastattelun aikana otetaan puheeksi toimittajan ja vieraan yhteiset "riemukkaat illat", tai sitten ruudussa sovitaan kapakassa käynnistä lähetyksen jälkeen. Toisinaan juontajat puolestaan ovat maininneet, miten jotakuta henkilöä ei huolita HPR:ään. Kavereitakaan ei silti ohjelmassa kohdella silkkihansikkain.

Sarasvuon ja Rantalaisen tapa rakentaa suhdetta toisiinsa ja kaverivieraisiinsa pohjautuu mieskulttuurin pitkiin perinteisiin. Koulujen pihoilla, armeijassa, urheilukentillä ja muissa nuorten miesten yhteisöissä hellittelysanat korvaa "kasvattavaksi" mielletty henkinen ja ruumiillinen väkivalta. Erityisesti työväenluokan miesten puhekulttuurissa ystävyyssuhteita ja arvohierarkioita rakennetaan karkealla nimittelyllä. Kavereista voidaan puhua 'homoina' ja 'hinttareina' sekä herjaavasti että hellittelymielessä. Homovitsit kanavoivat miesten keskinäisen kiintymyksen tunteita, mutta samalla ne ylläpitävät sitä homofobiaa, joka estää avoimemmat kiintymyksen ilmaukset.

Tämä piirre on iskostunut myös HPR:n ja erityisesti Rantalaisen puhetapaan; hän saattaa mainita myös ohjelman tuottajan Juha Tynkkysen potentiaaliseksi "perseen antajaksi" (3.2.95). Vieraat saattavat osallistua aktiivisesti kepeään homovitsailuun, kuten 20.4.95, jolloin vieraina olivat poikaparit Joel Hallikainen ja Timo Koivusalo sekä M.A. Numminen ja Pedro Hietanen. Tilanne oli toisenlainen vuonna 1993, kun studiossa oli julkisuudessa "oikeaksi homoksi" epäilty Ruben Stiller. Silloin Rantalaisen homottelussa oli suoranaisen aggressiivinen sävy.

Kavereiden ohella ohjelman haastateltavia on nähty ainakin seuraaviin ryhmiin luokiteltavia ihmisiä:

1) Isät ja mestarit

Luokkaan kuuluvat kunnioitetut asiantuntijavieraat. He saavat haastattelussa puhua rauhassa ja keskeyttämättä ja toimittajat puhuttelevat heitä kunnioittavasti. Paras esimerkki lienee jalkaväenkenraali Adolf Ehnrooth, jonka haastatteluun Simo Rantalainen oli varautunut tummaan pukuun pukeutumalla (14.4.94).

2) Kiistakumppanit

Toisinaan ohjelmaan tuodaan saman pöydän ääreen kiistakumppaneita, kuten Matti-Esko Hytönen ja Timo T.A. Mikkonen (1.9.94). Tällöin juontajien asema on yleensä kiistelyn ylläpitäjä ja kärjistäjä. Toisinaan käy hyvin ilmi, kumpaa osapuolta toimittajat sympatisoivat.

3) Kummajaiset

Usein ohjelmassa vierailee mielenkiintoa herättäviä ihmisiä, joihin ei liity päiväkohtaista ajankohtaisuutta. Näitä ovat esimerkiksi, lapsitähdet, vammaiset, parantajat, sirkustaiteilijat ja muut temppumestarit, Matti Nykänen sekä seksuaalisesti "poikkeavat" ihmiset. Kummajaisten haastatteluissa saattaa olla toisinaan ironinen sävy, mutta ei kuitenkaan suoranaisen loukkaava.

4) Naiset

Vaikka HPR:ssä toisinaan esiintyy naisia myös poliitikkoina ja asiantuntijoina, kytkeytyy naisten yleisin funktio ohjelmassa erotiikkaan. "Ei lähetystä ilman naiskauneutta", on Simo Rantalaisen kiteyttämä motto (14.9.95). Naisvieraat ovat yleensä malleja tai viihdetaiteilijoita. Haastattelun tekemiseen osallistuvat yleensä molemmat juontajat. Haastattelun ohessa juontajat tuovat usein esiin naisvieraan kyvyn herättää seksuaalista halua esimerkiksi puhumalla toistensa "kuolaamisesta". Kauniita naisvieraita kohdellaan silti huomiotaherättävän herrasmiesmäisesti.



Yleisö ohjelman maskuliinisuuden luojana

HPR-ilmiössä ja ohjelman maskuliinisten puhetapojen synnyssä yleisön rooli on poikkeuksellisen suuri. HPR vakiinnutti myöhemmin moniin eri ohjelmiin levinneen käytännön ottaa vastaan katsojien faxeja ohjelman aikana. Faxien avulla lähetykseen voitiin kytkeä välitöntä interaktiota katsojien kanssa, ilman että toimittajien kontrolli lähetykseen päätyvästä materiaalista kuitenkaan väheni. Katsojien palautetta ja juttuvinkkejä saapuu myös kirjeiden, korttien ja sähköpostin muodossa.

Yleisöpalaute, jota juontajat lukevat "postiosuudessa", vahvistaa kuvaa HPR:stä mieskeskustelun foorumina. Palauteessa kehuja ja kannustuksia saavat yleensä ne ohjelman vieraat, jotka ovat olleet esillä toimittajien kavereina. Yhteistä asiaa toimittajien kanssa yleisön edustajat ajavat myös antamalla toiveita ohjelman sisällöstä, kuten 9.3.95 anoessaan: "Koettakaa saada kimuleita eli nuoria naisia teidän ohjelmaan".

Postiosuuden perusteella erityisesti nuoret miehet muodostavat HPR:n juontajiin vahvan "parasosiaalisen suhteen"8. He pyrkivät suoraan keskusteluyhteyteen juontajien kanssa ja ikäänkuin hakevat ohjelman muodostaman kaveriklubin jäsenyyttä.

Erityisellä innolla juontajat ovat lukeneet viestejä, joissa heille "annetaan kuraa". Herjaavien viestien kirjoittajat saavat yleensä juontajilta suoraa puhuttelua, jossa kirjoittajien arvostelykyky asetetaan kyseenalaiseksi. Usein saapuneet kriittiset viestit murskataan konkreettisesti kun juontaja rutistaa kirjepaperin tai faxin ja heittää sen olkansa yli taaksepäin. Postiosuudestakin muodostuu näin symbolista kamppailu-urheilua: se jatkaa sitä miehistä diskurssia, jota syntyy toimittajien keskinäisestä kinastelusta ja heidän haastavasta asenteestaan vieraita kohtaan.

Yleisökommentteissa palataan usein homoteemaan. Nimimerkki Blue Bird ärsytti kirjellään 3.2.95 Rantalaista väittämällä että tämän paidassa oleva vaaleanpunainen kolmio on homotunnus. Rantalainen käsitteli asiaa perusteellisesti ja kertoi tarkistaneensa SETA ry:stä, että hänen paitansa kolmio on aivan erilainen kuin homokolmio. Juontajien ja vieraiden kesken synnytetty homodiskurssi jatkuu siis sujuvasti ohjelman katsojien kanssa käytävässä dialogissa.

Rantalaisen homofobinen imago9 saattaa yllyttää katsojapalautteen lähettäjiä provosoimaan Rantalaista. Todennäköisempää kuitenkin on, että Rantalainen itse hallitsee ja ohjaa tätäkin herjaavaa diskurssia, jonka perimmäinen tavoite on pitää katsojien mielenkiinto yllä. Rantalainen toki itse valitsee ne faxit ja kirjeet, jotka hän lähetyksessä lukee.



Miehinen parisuhdedraama maskuliinisuuden paljastajana

Juontajien roolijako kahteen erilaiseen maskuliiniseen ideaalityyppiin on epäilemättä lisännyt HPR:n kiinnostavuutta. Mutta onko tätä piirrettä hiottu ohjelmaan tietoisesti? Kun elokuussa 1995 kysyin asiaa ohjelmaa tuottavan Broadcasters Oy:n Juha Tynkkyseltä, hän kiisti tietoiset roolien rakentamiset todeten, että juontajien työnjako palautuu täysin juontajien persoonaan. "Virallista työnjakoa ei ole", vakuutti myöskin Aalto-Setälä Me Naiset -lehden haastattelussa10.

Näitä lausuntoja ei tarvitse epäillä, mutta ne eivät todista etteikö analysoimaani työnjakoa silti olisi syntynyt; tekijöiden intentiot tuottavat vain osan kulttuurituotteisiin sitoutuvista merkityksistä.11

Rantalaisen ja Sarasvuon kaudella HPR:n yhdeksi sivujuoneksi joka tapauksessa rakentui miehinen saippuaooppera. Ohjelman keskeinen jännite rakentui kahden erilaisen miehen kilpailullisesta yhteiselämästä ja siihen liittyvien ristiriitojen ylittämisestä. Juontajien roolijako perustui vahvoilla maskuliinisille perushahmoille, jotka katsojien oli helppo tunnistaa. Katsojat saattoivat ihailla molempien tilanteenhallintaa tai ryhtyä tukemaan vain toista hahmoista ilman että ohjelman vetovoima väheni. Ehkä Sarasvuon aika HPR:ssä tulikin täyteen ennen kaikkea siksi, että juontajaparin välille vähitellen saapunut ystävällinen ilmapiiri vähensi tämän miehisen perusdraaman jännitettä.

HPR on epäilemättä vahvistanut maskuliinisuuden arvovaltaa ja näkyvyyttä televisiossa. Juontajaparin mediatilanteen hallinta on ollut sananmukaisesti esikuvallista, vaikka heidän käyttämänsä strategiat ovat erilaisia. Mieskatsojana olen monesti kokenut mielihyvää samaistumalla ohjelman rennon ironiseen miesdiskurssiin. Samalla studion sparrausrinki on ylistänyt miehistä dynamiikkaa ja demonstroinut naisten rajoitettua asemaa miesten pelikentillä. Erilaisten maskuliinisuuksien olemassaolo HPR:ssä ei siis ole katkaissut näiden maskuliinisuuksien suhdetta valtaan ja hallintaan.

Mutta HPR:n merkitystä voidaan spekuloida myös hieman toisin. Tekemällä maskuliinisuudesta niin keskeisen teeman, on HPR nostanut maskuliinisuutta näkyväksi tarkastelun kohteeksi. Se on saattanut auttaa katsojia havaitsemaan maskuliinisuuden luonnetta eräänlaisena roolipelinä tai naamiona. Tämä on sinänsä arvokasta kulttuurissa, jossa maskuliinisuus on perinteisesti nähty piilotettuna normina ja feminiinisyys poikkeamana. Kuten Jorma Sipilä on arvellut, erilaiset maskuliinisuudet voivat esiintyä murtumakohtina toisilleen12.

Sekin on mahdollista, että maskuliinisuuden ylikorostus on jo muodostunut HPR:lle jonkinlaiseksi taakaksi, josta halutaan päästä eroon13. Ohjelman sisältö on Aalto-Setälän kaudella ollut entistä monipuolisempi. Naisten osuus vieraista on lisääntynyt jälleen hieman, ja aihealueet ovat laventuneet "pehmeisiin" aiheisiin kuten sukupuolirooleihin, rasismiin ja pakolaisten ongelmiin.

HPR:n edustama kumous suomalaisen televisiotoiminnan kentässä oli ennen kaikkea poikien vallankaappaus isiltä eikä naisten valta murroksessa suoranaisesti lisääntynyt. HPR on kuitenkin (ehkä tahtomattaan) voinut toimia tienraivaajana muillekin entistä rohkeammille ohjelmatoiminnan muodoille. Kesällä 1995 MTV-3:ssa HPR:n ohjelmapaikalla lähetetty ja varsin hyviä katsojalukuja saanut Amazonia osoitti, että puheohjelmiin on mahdollista tuoda myös uudenlaisia vahvoja naishahmoja. Naisellisen Unnan ja androgyynin Yazkan yhteistoiminta ja työnjako ohjelman vetäjinä on mitä ilmeisimmin saanut vaikutteita HPR:n tyylistä. Samalla Amazonian voi nähdä toimivan HPR:n feministisenä kritiikkinä. Amatzonia antoi naishahmoille ne aktiiviset roolit, jotka HPR:ssä loistavat poissaolollaan. Urheilun ja politiikan miessankareiden sijaan tuotiin Amazoniassa esille miesten asioina mm. impotenssia -- ja asiasta puhuivat luonnollisesti naiset.

Amatzonian ja HPR:n rinnakkaisuus osoittaa, miten televisio-ohjelmat voivat toimia symbolisen sukupuolisodan areenoina. HPR:n laaja suosio ja vakiintunut asema suhteessa Amazonian paikkaan kesäajan marginaaliohjelmana puolestaan osoittaa, että television toimintakulttuuri -- ja ehkä katselukulttuurikin -- asettaa edelleen miesohjelmat etusijalle.

Pitäisikö naisten sitten sekä toimittajina että haastateltavina vallata omakseen myös sitä kilpailullista ja haastavaa retoriikkaa, jota HPR ja laajemminkin "miesten maailma" hyödyntää. Vai olisiko ehkä tärkeämpää, että miehet opettelisivat kohtaamaan toisiaan (niin journalismissa kuin sen ulkopuolella) myös muilla tavoilla kuin kukkotappelun tunnelmissa?

Itse toivottaisin tervetulleeksi molemmat muutostrendit tuomaan uusia näköaloja ja kokemisen tapoja sekä tv-ruutuihin että olohuoneisiin.



VIITTEET:



1. Esim. Ahokas ym. 1993, Sipilä & Tiihonen 1994, Lehtonen 1995.

2. Esim. Sipilä 1994, 20, 27-29.

3. Halonen 1995, 27-29.

4. Kata Kärkkäisen haastattelu otsikolla "Kata pursuaa ideoita tv:lle", Katso 8/1994.

5. City-lehti 22/95, Jari Sarasvuon haastattelu otsikolla "Minä Sarasvuo".

6. Hietala 1993.

7. Erja-Outi Heinon tekemä haastattelu "Näin käy merta päin - Kunnian ja tunnon kautta Simo Peloton", Anna 12/94, 22.3.1994.

8. Katso Isotalus & Valo 1995. Parasosiaalisuus tarkoittaa katsojan kykyä luoda mediahahmoihin esimerkiksi ystävyyden ja empatian tunteita.

9. Rantalainen on tuonut homovihaa esiin ohjelmansa ohella esimerkiksi lehtihaastattelussa, jossa hän totesi, että homous on sairaus, eikä hän voisi hyväksyä homoa ystäväkseen (7 päivää 34/94, 25.8. 1994, s. 36).

10. Nina Kantolan tekemä haastattelu "Pauli Aalto-Setälä ei yritä korvata Sarasvuota", Me Naiset 36/95, 1.9.1995.

11. Sopii miettiä toimisiko HPR ohjelmana, mikäli Simo Rantalainen juontaisi sitä esimerkiksi Matti-Esko Hytösen kanssa. Keskittyminen lihasten maskuliinisuuteen todennäköisesti kaventaisi kohdeyleisöä, vaikka olettaisikin myös Hytösen oppivan puhumaan sujuvasti.

12. Sipilä 1994, 28.

13. Erityisesti Rantalaisen maskuliinisuuden pullisteleva sävy on nostanut myös ärtymystä, ainakin tv-kriitikoiden keskuudessa. Ks. esim. Ilkka Jauhiaisen kolumni "Simo hei, please! Ei teloitukset ole kivoja", Helsingin Sanomat 6.12.1995, sekä Se-lehden kommentti "Jos ette usko, vetelen turpiin", Se 2/1996, 23. Ehkä Sarasvuon ja sittemmin Aalto-Setälän edustama järjen miehuus onkin lopulta se osa maskuliinista valtaa, joka HPR:ssä on säilynyt puhtaimmin kritiikiltä suojassa -- sosiaalisella vastuuntunnolla kiillotetun kilpensä takana.



LÄHTEET:



Halonen, Irma-Kaarina (1995): "Suomenkielisten televisiouutisten nais- ja mieskuva." Teoksessa Sana 1995.

Hietala, Veijo (1993): "Mies ja masokismi eli klassinen masokistinen teksti." Lähikuva 2/1993, 6-16.

Isotalus, Pekka & Valo, Maarit (1995): "Televisioystävyyttä ja radiorakkautta. Parasosiaalinen suhde suomalaisittain". Tiedotustutkimus 3/1995, 64-74.

Lehtonen, Mikko (1995): Pikku jättiläisiä. Maskuliinisuuden kulttuurinen rakentuminen. Vastapaino, Tampere.

Sana, Elina (toim.) (1995). Miehet, naiset ja uutiset. Yleisradion tasa-arvotoimikunnan julkaisuja. Sarja A:1/1995.

Sipilä, Jorma (1994): "Miestutkimus - säröjä hegemonisessa maskuliinisuudessa". Teoksessa Sipilä & Tiihonen 1994.

Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.) (1994): Maskuliinisuuksia puretaan, miestä rakennetaan. Vastapaino, Tampere.